Mitä ei voida vielä kohdata?

Mitä suojellaan?

Monet psykologiset teoriat kysyvät:

Mitä suojellaan?

Se on tärkeä kysymys.

Mutta ehkä vielä syvempi kysymys on:

Mitä ei voida vielä kohdata?

Oireet ratkaisuina

Kun ihminen kärsii, huomio kohdistuu usein näkyviin oireisiin.

• ahdistukseen
• häpeään
• kontrollointiin
• vetäytymiseen
• riippuvuuteen
• perfektionismiin
• raivoon
• jatkuvaan murehtimiseen

Nämä näyttävät ongelmalta.

Mutta ehkä ne eivät ole varsinainen ongelma.

Ehkä ne ovat ratkaisuja.

Lapsen mahdottomat valinnat

Lapsi kohtaa elämässään asioita, joita hän ei voi valita.

Hän ei voi valita:

• vanhempiaan
• ympäristöään
• sitä, tuleeko nähdyksi
• sitä, tuleeko hyväksytyksi
• sitä, tuleeko lohdutetuksi
• sitä, onko maailma turvallinen

Jos jokin kokemus on liian raskas kannettavaksi sillä kapasiteetilla, joka lapsella sillä hetkellä on käytettävissään, mieli alkaa rakentaa ratkaisuja.

Ratkaisut voivat olla hyvin luovia.

Ne voivat olla myös hyvin tehokkaita.

Ja usein ne toimivat juuri niin kuin niiden on tarkoitus toimia.

Ratkaisuista arkkitehtuuriksi

Ajan myötä ratkaisuista tulee arkkitehtuuri.

Ne eivät enää näytä puolustuksilta. Ne alkavat näyttää persoonallisuudelta.

Ihminen voi sanoa:

• “Minä olen vain tällainen.”
• “Minä olen huono ihmissuhteissa.”
• “Minä olen liian herkkä.”
• “Minä olen perfektionisti.”
• “Minä en tarvitse muita.”
• “Minä en luota ihmisiin.”

Mutta joskus nämä eivät ole persoonallisuuden ominaisuuksia.

Ne voivat olla vuosikymmeniä vanhoja ratkaisuja ongelmiin, joita ei enää edes muisteta.

Näkymätön paradoksi

Paradoksi on syvä.

Jos tietyn kokemuksen kohtaamista vältellään tarpeeksi kauan, ihminen ei enää tiedä mitä hän pakenee.

Alkuperäinen haava katoaa näkyvistä. Jäljelle jää vain arkkitehtuuri.

Ihminen alkaa elää järjestelmän sisällä, joka on rakennettu pitämään jokin kokemus turvallisen etäisyyden päässä.

Ja koska järjestelmä toimii hyvin, se peittää myös oman olemassaolonsa.

Kärsimyksen todellinen lähde

Ehkä psykologinen kärsimys ei aina synny haavasta.

Ehkä kärsimys syntyy haavan ympärille rakennetun arkkitehtuurin ylläpitämisestä.

Kuinka paljon energiaa kuluu siihen, ettei tarvitse tuntea?

Kuinka paljon elämää jää elämättä?

Kuinka paljon aikaa kuluu menneisyyden ajattelemiseen tai tulevaisuuden pelkäämiseen?

Kuinka monta ihmissuhdetta muuttuu puolustukseksi yhteyden sijaan?

Kuinka monta mahdollisuutta jää käyttämättä, koska jokin näkymätön osa järjestelmästä yrittää edelleen suojella jotakin vanhaa?

Kasvu ei ole murskaamista

Tässä valossa psykologinen kasvu näyttää erilaiselta.

Se ei ehkä ole puolustusten murskaamista.

Se ei ehkä ole pakottamista.

Se ei ehkä ole sitä, että ihminen työnnetään väkisin kohti kaikkein kivuliaimpia kokemuksiaan.

Ehkä kasvu on kapasiteetin rakentamista.

Kykyä kantaa vähän enemmän. Kykyä sietää hieman enemmän epävarmuutta. Kykyä pysyä läsnä hieman pidempään. Kykyä tuntea ilman välitöntä tarvetta paeta.

Oikea kysymys

Silloin kysymys ei enää ole:

Mikä minussa on vialla?

Eikä edes:

Mikä minua haavoitti?

Vaan:

Mitä kokemusta järjestelmä pitää vielä liian kalliina täysin kannettavaksi?

Vielä

Ja ehkä tärkein sana tässä kysymyksessä on:

vielä.

Se sisältää mahdollisuuden.

Ei siksi, että kaikki haavat paranevat. Eikä siksi, että kaikki kärsimys katoaa.

Vaan siksi, että kapasiteetti voi kasvaa.

Miksi kokemukset katoavat

Ehkä jotkin kokemukset eivät ole näkymättömissä siksi, että ihminen olisi heikko.

Ehkä ne ovat näkymättömissä siksi, että järjestelmä oppi joskus, ettei niiden kohtaaminen ollut turvallista.

Muutoksen alku

Ja ehkä todellinen muutos alkaa silloin, kun järjestelmä huomaa ensimmäistä kertaa:

Minun ei enää tarvitse käyttää kaikkea energiaani tämän kokemuksen välttämiseen.

Silloin arkkitehtuuri alkaa menettää tehtäväänsä.

Ei siksi, että sitä vastaan taistellaan.

Vaan siksi, että se, mitä sen piti suojata, ei enää ole täysin sietämätöntä.

Ja ehkä juuri silloin ihminen alkaa vähitellen kohdata sen, mitä hän ei vielä aiemmin voinut kohdata.